Viimeinen rehtoripuheeni suomalaisille sisseille

Rakkaat siskot,

Ensimmäinen vuosi täällä Abu Dhabin keitaalla tuntui armeijakeikalta. ADECin ja EduClusterin puristuksessa väistelimme tulta rinta rinnan rakentaen yhteisymmärrystä emiraatti-suomalaiselle koulukulttuurillemme.

Sitten seurasi aliupseerikoulu. Marssijärjestystä hieman sekoitti koulun vaihto, mutta tahti pysyi yhteisenä ja loppu viimein voitokkaana, kunhan pääsimme asettumaan aloillemme. Punkkakaveri on välillä vaihtunut, mutta vahva yhteisöllisyys ei ole muuttunut. Tottahan meillä on pieniä törmäyskursseja käyty. Ihmisiähän tässä vain ollaan, mutta ’Siskoa ei jätetä’- periaate on toiminut ja toimii jatkossakin. Ensi vuoden kapiaiset – pitäkäähän toisistanne huolta! Teille haluan lausua Mary Anne Radmacherin sanat:

Rohkeus ei aina ole suurieleistä.
Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni,
joka päivän päättyessä sanoo
… huomenna yritän uudestaan.

Meille lähteville haluan toistaa viime vuonna esittämiäni varoituksen sanoja. Meidän on käännettävä katse kohti kotimaata. Moni asia muuttuu emiraattiarjesta:

 

 

Kukaan ei kättele meitä koululla aamuisin – puhumattakaan anna poskihaleja.

Miehet eivät pysähdy ovelle odottamaan lupaa astua opettajanhuoneeseen.

Oppilaiden nimet on aakkostettu sukunimen mukaan.

Viikonloppu ei ala torstaina klo 14.

Viikonloppuretki tehdään metsään eikä Dubain rantahotelliin.

Me emme saa leimaa joka paperiimme.

Meillä on osoite, johon tulee posti.

Me nousemme itse autosta tankkaamaan automme tuulessa ja tuiskussa.

Kylmähanasta ei tule kuumaa vettä.

Meillä on sukat jalassa.

Kuumat tuulet vaihtuvat kuumiksi aalloiksi – Inshallah!

Too much tarkoittaa ihan oikeasti liikaa.

 

Suljen sanaisen arkkuni emiraattimaisesti. Pyydän anteeksi tekemiäni virheitä. On ollut etuoikeus tehdä töitä kanssanne ja saada kunniaa teidän ansiokkaasta työstänne. Kiitän ja toivotan teille kaikille onnea uusiin haasteisiinne!

 

 

 

 

 

 

 

Jäljet hiekassa

Kolmantena talvena oli tehtävä raskas päätös: jättääkö Yhdistyneet Arabiemiirikunnat vai Suomi. Oli tunne, että jollen minä nyt lähde, en pääse täältä ikinä pois. Lomalta palatessa emiraatteihin tuntui, että saavuin kotiin. Työyhteisö tuntui omalta. Yhteistyö koulun sidosryhmien kanssa sujui vuosi vuodelta mutkattomammin. Mutta entä oma koulu kotona? Miten monta vuotta minä olen reissussa "vielä yhden vuoden"? Miten pitää yllä suomalainen ammattitaito? Miten äiti voi?

Jos koulutusvientitehtäviin lähtö oli hämmentävä kokemus, oli paluupäätöksen teko ja irrottautuminen kouluyhteisöstä vielä haasteellisempi. Viimeinen koulutusviennin oppitunti liittyy tähän eettiseen pähkinään. Teenkö oikein, jos en jää vetämään hanketta loppuun? Kukaan ei ole korvaamaton, mutta olen rehtorina luonut työyhteisön kanssa tietynlaisen koulukulttuurin, joka vääjäämättä muuttuu, kun rehtori vaihtuu. Työsopimuksellisesti toimin täysin korrektisti, mutta entä eettisesti. Emiraattivaimot olivat eläneet siinä uskossa, että minulla on viiden vuoden työsopimus. Monta kyyneltä vuodatettiin.

Siinä sumussa tuli pakattua auto ja osa huonekaluista konttiin ja myytyä loput. Leimoja piti saada vähintään yhtä monta kuin maahan saapuessakin samalla, kun valmistelin koulun seuraavaa lukuvuotta varten. Lopullista opettajakunnan määrää en luonnollisesti voinut vielä kesällä tietää, joten raakileena koulu oli jätettävä jatkajalleni. Tuttua hommaa edellisiltä vuosilta.

Jätin haikeana jälkeeni "iloisen peruskoulun". Jäähyväisiä juhlittiin asiaankuuluvalla lämmöllä. Elämä jatkuu Lapin perukoilla, vaan usein ajatukset vaeltavat aavikolle.

Mitä koulutusviennistä jäi käteen? Mikä merkitys on suomalaisella ruohonjuuritaso-koulutusviennillä? Jokaisen maan koulutuspoliittinen historia luo puitteet koulutusjärjestelmän kehittymiselle. Meillä ei ole tältä vaikuttamisen tasolta mahdollisuus tehdä suuria muutoksia opetussuunnitelmaankaan. Meidän työkalumme ovat meidän oma asiantuntemuksemme koulutusjärjestelmän rakentajina ja ylläpitäjinä, meidän pedagoginen osaamisemme, meidän johtamiskulttuurimme, meidän kykymme arvostaa toista kulttuuria ja sitä kuunnellen ja kunnioittaen tarjota muutosmahdollisuuksia huomiselle.

Opettaja jättää ikimuistoiset jäljet oppilaaseensa ja joissain tapauksissa hänen vanhempiinsakin. Jokainen lapsi on tärkeä, mutta ehkä meidän tässä perspektiivissä tulee nostaa esille laajempi konteksti. Koulutusviennin olisi suotavaa kohdentua sekä koulutettuihin että koulutettaviin opettajiin. Mikäli meillä on tahtotila yhteiselle oppimiselle ja oppimisen ohjauksen kokemuksille, mahdollisuudet koulutuksen kehittämiselle ovat moninkertaiset.

Ymmärrykseni mukaisesti tässä on edettävä rauhallisesti. Ensin on saatava luottamus toimivasta tavasta opettaa ja johtaa koulua. Tämän jälkeen yhteisten opetuskäytänteiden jakaminen voi olla hedelmällistä. Oma rehtorikokemukseni Arabiemiraateissa oli rikas, mielekäs ja opettavainen. Olen kiitollinen työyhteisölleni saamastani tuesta, yhteistyöstä ja ystävyydestä. Tämä koskee niin suomalais- kuin emiraattiopettajakuntaa.

 

Kolmen kerroksen väkeä

Arabiemiraatit on rakenteeltaan monisäikeinen yhteiskunta. Päättävässä asemassa ovat luonnollisesti emiraattikansalaiset, joita on noin miljoona tässä yhdeksän miljoonan ihmisen valtiossa. Suvut hallitsevat ja ohjaavat päätöksentekoa. Tietyllä tavalla jäi vaikutelma, että heimokulttuuri on implisiittisesti edelleen vahva. 

Kansakunnan isä Sheikh Zayed perusti yhdistyneet emiirikunnat vuonna 1971 kansalaiset huomioivalle ideologialle. Valtavat öljyvarat, jotka ovat rikastuttaneet emiirikunnat - erityisesti Abu Dhabin - ovat koituneet jokaisen kansalaisen hyödyksi. Kansalaisista huolehditaan niin taloudellisesti kuin yhteiskunnallisin uudistuksin. Kun Arabikevät aiheutti turbulenssia muissa arabimaissa, Arabiemiraateissa oli rauha maassa. Heillä ei vaikuttanut olevan valituksen aihetta.

Itse katson kuuluneeni toisen luokan kansalaisryhmään. Arabiemiraatit ovat lähteneet voimallisesti etsimään ratkaisuja yhteiskunnallisten rakenteiden uudistamiseen palkkaamalla ulkomaisia asiantuntijoita yhteiskunnan eri sektoreille. Nämä suurimmaksi osaksi länsimaiset ’besserwisserit’ ovat tunnistettuja ja kunnioitettuja, mutta kansalaisuutta he eivät voi koskaan saada.

Kolmannen luokan kansalaiset ovat enemmistö emiraateissa. Heidän ansiostaan taksin saa käden heilautuksella käden käänteessä ja edullisesti. Take away - ateria saapuu ilman kuljetuskustannuksia kotiovelle ja katujen vieruskukkapenkit kukoistavat. Joka emiraattiperheessä on ainakin jossain määrin palvelusväkeä. Yhteistalouksien ja lapsien määrästä riippuen useitakin.

Suomalaisen tasa-arvoajattelu kyseenalaistaa vierastyöntekijöiden kohtelun median tarjoamien epäinhimillisten työolosuhteiden mielikuvien myötä. Mielenkiintoista on pysähtyä pohtimaan mielikuvituksemme rajallisuutta. Luomme puoli maapalloa kattavan vankkumattoman kuvan jostain tietystä epäkohdasta yhden esimerkin pohjalta. 

 

Vierastyöläiset tekevät kaiken raskaan työn emiraateissa. He työskentelevät pääsääntöisesti kuutena päivänä viikosta, pitkää työpäivää suhteellisen pienellä palkalla. Mutta suhteellisen. He ovat vapaaehtoisesti hakeutuneet töihin arabiemiraatteihin tienatakseen rahaa perheilleen. Opin tuntemaan siivoojia, taksikuskeja, palvelijoita, kadunlakaisijoita, tarjoilijoita. Omalla käytökselläni pyrin oikeudenmukaiseen kohteluun, mutta suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa en voinut sinne haikailla. Arabiemiraattikunnat on kehittyvä maa. Koulutusviejän on syytä muistaa, että tehtävämme ei ole parantaa maailmaa, oma työsarka riittäköön. Pateettisen päivittelijät jääkööt kotitantereelle.

Elämä Arabiemiraateissa oli turvallista. Naisen ei tarvitse pelätä ahdistelua tai miesten epämiellyttävää lähestymistä edes katseen tasolla. Naisia ei kätellä. Miehen tulee pysähtyä parin metrin päähän vaimoihmisestä, jota tervehtii. Naisen asema on turvattu.

Kulttuurisensitiivisesti tämä toimii myös toisin päin. Länsimaisten naisten on pelattava samoilla korteilla. Puistossa ei pussailla, eikä yökylään kutsuta serkkupoikia. Kansainväliset hotellit luovat länsimaiset puitteet hauskanpidolle alkoholitarjoilua myöten, mutta on muistettava, että jossain vaiheessa ’party’ on ohi ja astut ovesta arabimaailmaan.

Suhde alkoholiin on hieman paradoksinen. Voit nauttia alkoholia, mutta et humaltua. Voit ostaa alkoholia paikallisista ’Alkoista’, mutta et saa kuljettaa alkoholia autossasi. Ratkaisu jälkimmäiseen ongelmaan on alkoholikortin hankkiminen. Tällöin voit ajaa viinipullo autossa kuudessa seitsemästä Emiraatikunnasta. Sarjah noudattaa nollatoleranssia kansalaisten turvallisuutta kunnioittaen.

Alkoholinkäytön rajoituksella on myös myönteisiä vaikutuksia. Et voi törmätä puiston penkille sammuneihin surullisiin näkymiin. Kukaan ei huutele humalaisia asiattomuuksia, eivätkä nuoret keräänny kulmille lauantai-iltaa rälläämään kaljatölkit kourassa. Asioilla on puolensa.

 

Todellinen turvallisuusriski sen sijaan löytyy liikenteestä. Kaupungin kolmikaistaisilla pääväylillä on 60 km tuntinopeusrajoitus, jonka saa ylittää 20 kilometrillä. Näin myös tapahtuu. Kokemus auttoi minut ymmärtämään, että autokoulukin on määrittelemätön käsite - liekö se aina edes kirjekurssi. Isomman auton oikeudella edetään ja huolehditaan, että sivu- ja takapenkit ovat kunnossa. 

Autoilu oli myös nautinto huippukuntoisilla valtaväylillä Al Ainin ja Dubain tai Abu Dhabin välillä. Ei ainoatakaan routavaurioita. Ikkunoista avautuu kauniit dyynimaisemat yksittäisten kamelien vaeltaessa aavikolla. Aurinko paistaa aina harvinaisia hiekkamyrskyjä tai sateenyrityksiä lukuun ottamatta. Peltipoliisilta saamasta sakosta piti maksaa puolet, kunhan hoidat homman. Toisaalta maasta et poistu sakot kainalossa.

Katuja pääsee satunnaisesti ylittämään suojateitä pitkin. Varsinkin perjantaiaamuisin. Käytännössä teiden ylitys on aina riskinottamista. Autoilijoilla ei ole minkäänlaista kunnioitusta jalankulkijoita kohtaan. Kävely ei vain kuulu heidän liikennekulttuuriinsa. Tämänkin asian kanssa sitä oppi elämään, mutta onhan se nautinto täällä rakkaassa kotimaassa.

 

 

Al hamdulillah

Rukouskutsut ohjaavat ja rytmittävät elämää. Niiden merkitys avautui arkipäivän rutiineissa kahdella tavalla. Ensinnäkin niiden uskonnollinen mieli ei rajoittunut yksittäisten uskonharjoittajien toiminnaksi. Rukoileminen viidesti vuorokaudessa on yksi islam uskon viidestä peruspilarista. Me olemme länsimaissa tottuneet hyvinkin liberaaleihin tapoihin harjoittaa uskontoa, minkä vuoksi rukouskutsujen aito noudattaminen oli aluksi ihmetyksen aihe. Rukouskutsut oli huomioitava koulun toiminnassa, koulutusten järjestämisessä ja huoltajien tapaamisessa. Ne rytmittivät päivää työjärjestystä voimakkaammin.

Toisena näkökulmana rukouskutsujen merkitykseen nostan oman suhteeni niihin. Kolme vuotta rukouskutsut herättivät minut aamulla. Ne pysäyttivät koulutyön keskipäivän tunteina ja havahduttivat huomaamaan ajankulun iltapäivällä.

Iltapäivän ensimmäinen rukouskutsu Dhuhr ilmoitti minulle, että oppilaiden koulupäivä alkaa olla lopuillaan. Seuraava rukouskutsu Maghrib vihjasi, että nyt pitäisi alkaa lopetella omat työt. Jos kuulin töissä Isha kutsun tiesin, että kohta yö painaa päälle. Uskonnollisen uskomuksen mukaan tämän rukouskutsun jälkeen ovet ja ikkunat suljetaan. Perheen jäsenten on siirryttävä kodin turvaan pimeästä illasta. Rukouskutsut rytmittävät taitavasti päiväohjelmani ilman kiireen tuntua.

Opettajille rukouskutsut liittyvät tietenkin uskonnon harjoittamiseen. Päivän ohjelma ja koulun tapahtumat oli järjestettävä tätä kunnioittaen. On myös todettava, että emiraatit kunnioittavat myös muiden kuin muslimien uskonnon harjoittamista. Ehkä ongelmallisinta olisi tuoda totaali uskonnottomuus tähän kulttuuriin vaihtoehdoksi. Islam uskon mukaisesti ihmisen tulee elää viiden peruspilarin ohjeistuksia noudattaen päästäkseen kuoleman jälkeen paratiisiin. Rivien välistä oli luettavissa syvä huoli meidän ei-muslimien tulevaisuudesta.

Kantapään kautta piti monta uskontoon liittyvää yksityiskohtaa oppia. Eräänä aamuna yksi oppilaistamme toimitti minulle aamunavauksen alussa maasta löytämänsä pienen Koraani-kirjan. Tilaisuuden jälkeen minun annettiin lempeästi, mutta tiukasti ymmärtää, ettei minulla ole lupa milloinkaan koskea Koraaniin. Kädet hikosivat häpeästä.

Toisaalta minua opetettiin lausumaan matkustusrukous autoa käynnistäessä, joten hyväksyttävää kosketuspintaa Islam uskontoon myös löytyi. Minä sen sijaan opetin vaimoja käyttämään turvavöitä, joten tasoissa oltiin.

 

Kaiken kaikkiaan todistamani uskonnon harjoittaminen oli myönteistä ja uskomattoman aitoa. Vahvoista ohjaavista rakenteista huolimatta Islam usko ei näyttäytynyt minulle elämää rajoittavana tai ahdasmielisenä. Vaimot näyttävät saavan uskostaan iloista yhteenkuuluvuutta.

Koulumme osallistui vuosittain koraanin lukukilpailuun. Viime vuonna 2012 koulumme voitti kaikki kaupunkimme koulut. Minä sain komean pystin ’My Quran is my Way to Paradise’ ‘for my passionate involvement’. Tämä kyseenalainen kunnianosoitus koristaa olohuonettani tälläkin hetkellä.